July 14, 2017

LET´S ROLL- MULLA ALKOI LOMA!


Jep jep, mulla alkoi loma tänään! Ensimmäinen moneen vuoteen. Pidän tosin vain viikon, olisin saanut kaksi, mutta lomapäiviä on kertynyt vasta neljä, enkä halunnut ottaa joustoista pois enempää kuin sen yhden päivän, joten ensi viikon huilailen ja sitten taas jaksaa puurtaa. Ei silleen, en olisi edes tuota viikkoa tarvinnut, mulla on töissä niin kivaa, ettei se edes tunnu työltä, mutta haluan mennä moikkamaan siskoani ja kummipoikaani. 

Muita suunnitelmia mulla ei oikeastaan ole, aion ehkä hiukan jatkaa tuota parvekeprojektia ja hääräillä muuta pientä. Mieheni lähti veljensä kanssa Viroon ja Latviaan, joten viikonlopun ja alkuviikon olen kahdestaan Felixin kanssa. Olin jo ihan innoissani, että saan katsoa omia suosikkisarjojani Netflixistä, mennä aikaisin nukkumaan ja kirjoittaa blogia ihan rauhassa, eikä kukaan ole häiritsemässä, mutta kyllä se ikävä alkoi heti kun tulin kotiin ja mies ei ollutkaan täällä... Haha!


Mä olen muuten enemmän ja enemmän alkanut pitää tästä blogihommasta. Se ei enää tunnu lainkaan ahdistavalta, mitä se alussa pitkään tuntui. Positiivinen palaute, mitä olen saanut, on vaikuttanut varmasti paljon, mutta myös se, että kirjoitan nykyään vapaammin, enkä jaksa koko ajan stressata mitä muut ajattelevat. Luin jostain, että jos haluaa elämässä eteenpäin, on mentävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja tämä blogi on ihan ehdottomasti juuri sitä- minä kun en juurikaan tykkää puhua omista huolista ja murheista. Tämä on myös todella terapeuttista, kirjoittaa omista fiiliksistä ja tunteista. Ihan kuin päiväkirja! Tosin normaalit ihmiset pitävät päiväkirjan visusti sängyn alla, piilossa muiden uteliailta silmiltä.

Mä olen aina rakastanut kirjoittaa. Nuorena kirjoitin paljonkin, isosiskoni innoittamana. Hänen tarinansa olivat todella mukaansa tempaavia ja kauniita. Tavallaan on hiukan sääli, ettei hän enää juurikaan kirjoita. Minä todella rakastin hänen tarinoitaan.
Itse kirjoitin teini-iässä oman romaanin, muistan sen edelleen hyvin. Se oli Harry Potterin ja Taru Sormusten Herrasta tulleen fantasia kauden inspiraationa syntynyt tarina. Olin aika nörtti, haha! 


Vanhemminten kirjoittaminen väheni huomattavasti, välillä jopa kokonaan. Ensimmäisen blogini aloitin jo vuonna 2013, mutta koska olin todella epävarma itsestäni, annoin sen kuihtua kokoon. Mulla ei myöskään oikein ollut kokemusta, eikä taitoa lähteä rakentamaan mitään järkevää ja materiaalin puute oli iso ongelma. Tai materiaalia kyllä löytyi, mutten uskaltanut kirjoittaa mitään vähääkään henkilökohtaista ja suurin pelkoni oli, että joku tuttu näkee tekstini. Se, että pyysi jotakin toista ottamaan kuvan, oli jotenkin ihan ylitsepääsemätöntä. Onneksi mulla on nyt maailman ihanin mies, joka jaksaa (ainakin pienin urputtamisen jälkeen) ottaa kuvia ja tukee mun harrastusta, vaikkei sitä välttämättä ymmärräkään. Onhan se kummallista jakaa omaa elämää ja kuvia netissä, ihan omasta mielestänikin. 


Meidän koko perhe on aina ollut taiteellinen. Kuten jo mainitsin, siskoni on todella lahjakas kirjoittamaan, minun harrastukseni oli piirtäminen ja pikkuveljeni askarteli puusta ja kaikesta mahdollisesta. Meillä on aina kannustettu luovuuteen, äitini raahasi meitä näytelmäkerhoihin, Keskiaikaisille Markkinoille esiintymään, sekä elokuviin avustamaan. Isäni on todella lahjakas puutöissä, mitä en ikivä kyllä saanut lapsena todistaa, sillä hän oli suurimman osan ajasta töissä Helsingissä ja teki pitkää päivää. Mutta hän on esimerkiksi tehnyt meidän nykyisen sohvapöydän, joka on varmasti maailman kaunein pöytä, jota olen ikinä nähnyt. Rakastan sitä pöytää, se on mulle meidän kämpän arvokkain esine, vaikka se ei maksanut senttiäkään. 
Äidissä taas yhdistyi jännästi uranainen ja taiteilijasielu (ja taistelija), joka ei omasta kauppakorkeakoulu taustastaan huolimatta niinkään stressannut meidän koulutustasosta, vaan siitä että pääsimme toteuttamaan juuri sitä, mitä halusimme. Uskon, että hän on pohjimmiltaan täysi taiteilija, joka ulkopuolisten odotusten ja ennakkoluulojen takia hankki korkeakouluksen. Nyt kuitenkin hän on päässyt enemmän toteuttamaan itseään ja on onnellisempi kuin ikinä.
Tätä blogin pitäminen on myös mulle, itseni toteuttamista.


Blogin pitäminen, edes harrastus pohjalta, ei ole oikeasti kovin helppoa. Pitää ottaa kuvia, mieluiten isoja tiedostoja, käsitellä ne, laittaa oikeaan muotoon, nimetä ja ladata. Mulla ei ole hienoa Wi-Fi- kameraa, jolla saa kuvat suoraan kännykkään (se helpottaisi huomattavasti prosessia), vaan mun pitää ensin ottaa ne, ladata koneelle RAW- muodossa, muuttaa ne Lightroomin avulla JPG- muotoon ja sitten vasta pystyn katsomaan niitä koneen kautta. Kuvat otan Canonin EOS 60D:llä, joka on ollut/on edelleen, ihan huippuluokan kamera, otettu käyttöön varmasti yli kuusi vuotta sitten. Se on metallirunkoinen ja aika painava. Suurimman osan asukuvista otan Canonin 50mm linssillä ja muut, kuten maisema ja enemmän tilaa vaativat kuvat otan Tamron SP 17-50mm- linssillä. Tämä linssi on suuri, joten kamera alkaa olla jo melkoisen kokoinen ja painoinen. Silti se kulkee mukana lähes joka paikkaan.



Myös mun kone on ostettu vuonna 2011, joten se on jo kuusi vuotta vanha. Tämä tarkoittaa, että konevanhus alkaa jo pikkuhiljaa vetelmään viimeisiään ja on tuskastuttavan hidas. Uutta en aio ostaa, ennen kuin tämä menee lopullisesti rikki. Tämä on itseasiassa mun ensimmäinen oma kone. Olen sen verran vanha, että kotona oli se yksi pöytäkone, jota kaikki käyttivät. Se, jolla kesti lähes puoli tuntia käynnistyä. Myöhemmin sain oman pöytäkoneeni, se oli vanha, joka lähti pois uuden tieltä. 



Olen oikeastaan ihan aina ottanut kuvia. Se on ollut mun juttu. Pienenä, kun sain ensimmäisen filmikameran, täyttyivät rullat poseeraavista barbie- nukeista. Sitten seuraavaksi itselaukaisevalla otin itsestäni kuvia. En edes oikein tiedä kummasta pidän enemmän, kuvattavana olemisesta vai kuvaamisesta. Mä olen aina ollut se kaveri, joka huutaa "otetaan kuva!" ja jolla on aina se kamera mukana. Ulkomaan matkatkin elän ja koen lähestulkoon linssin kautta. Kuvissa on vain jotain maagista. Se on, kuin voisi pysäyttää ajan juuri siihen hetkeen, aikaan, kauniiseen muistoon. Kuvat ovat mun tapa muistaa.

Aina, kun menen äitini luokse käymään, katson vanhoja albumeja, joissa hän ja isäni ovat nuoria- en kyllästy niihin kuviin ikinä. Sen haluan jättää myös omille lapsilleni, miltä olen näyttänyt nuorena, millaista elämä on ollut silloin ja minkälaista elämäni oli ennen heitä.


Blogini on opettanut mulle vaikka mitä! Olen oppinut koodaamaan, muokkamaan kuvia, ottamaan parempia kuvia, olen opettanut muita ottamaan kuvia. Olen nähnyt suunnattoman paljon vaivaa kaikkeen tähän, eikä se ole ollut turhaa. Tämä kyllä antaa paljon enemmän, kuin ottaa. 

Olen myös oppinut blogini kautta pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä, vasta nyt blogini on ottanut pienoista tuulta alleen ja alkanut kasvaa, vaikka olen tehnyt töitä tämän eteen jo monta vuotta. Olen myös oppinut markkinoimaan ja lukenut paljon itsensä brändäämisestä. 
 

Ennen kaikkea, olen oppinut itsestäni todella paljon blogini kautta. Olen tutustunut itseeni paremmin, kuin koskaan ennen ja alan nähdä asiat selkeämmin. En tosin tiedä onko se vain blogini ansiota vai onko osa aikuiseksi kasvamista, mutta uskon ainakin, että tämä on vauhdittanut kasvuani ja uskoa itseeni. Olen lähes koko ikäni ollut omassa kuoressani, pelännyt kertoa oman kantani ja ollut hiljaa. Tai esittänyt jotain muuta, kuin mitä olen. Nyt olen vihdoin alkanut varovaisesti luottaa siihen, että kelpaan tällaisena kuin olen ja se on antanut paljon vapautta ja itsevarmuutta kohdata maailma., sellaisena kuin sen on.


Mielestäni blogi on sellainen, joka kaikilla pitäisi olla. Sen ei tarvitse olla henkilökohtainen, se voi olla omista harrastuksista ja mielenkiinnonkohteista tai ihan vain arkipäiväistä höpinää. Blogi auttaa purkamaan ajatuksia ja selkeyttämään niitä. Ainakin niin kävi itselleni. Vaikka välillä tuntuu stressaavalta, että koko ajan pitäisi olla jakamassa asioita, niin täytyy muistaa ettei se ole ikuista. Itselläni kesti tosiaan monta vuotta, että pääsin sen yli, enkä nyt voisi olla tyytyväisempi, että aloitin tämän. Musta on myös kiva tietää, että esimerkiksi äitini lukee tätä ja vaikka emme ihan joka päivä puhukaan, niin hän tietää mitä mulle kuuluu ja onko kaikki hyvin :-)

Äidistäni tuli mieleen, että sain todella hyvän mielen, kun puhuin siskoni kanssa ja äitini oli pakottanut häntä katsomaan blogiani, kuinka hyvä ja hieno se on nykyään <3 Hassu äiti!
Perhe on kyllä paras!


Tulipas pitkä ja osittain ehkä sekavakin teksti, alunperin oli tarkoitus vain laittaa kuvat ja kertoa hieman lomasuunnitelmia, heh! 
Jälki toisessa kädessäni on muuten palovamma kupariputkien yhteen juottamisesta. Ensin ajattelin photoshopata sen pois, mutta miksi? Elämä potkii välillä päähän ja antaa rapia, mutta sitä se on. Turha lähteä huijaaman, ettei koskaan satu mitään ja elämä on pelkkää tanssia ruusun lehdillä. Itse polttomerkin tekeminen ei sattunut, jos keskityn johonkin, en huomaa yhtään mitään. Vasta se, kun haava alkoi kutittaa, niin kärsin todella, haha!

 

Olisi muuten hienoa päästä lukemaan teidän blogejanne! Jos sellainen löytyy, niin laita linkkiä kommenttiboksiin, että voin käydä kurkkaamassa ja kommentoimassa :-)

-V

No comments:

Post a Comment

Thank you for sharing your thoughts. I will answer asap :)